Edellisenä iltana oltiin Virtasessa pitämässä mun läksiäisiä, kaikkien ihanien ystävien kanssa. Niiden ystävien joiden kans ystävyyden piti olla ikuista, ja oltas yhessä elämämme loppuun asti.
Haikein mielin itkin autossa kun ystävät jäävät, mutta silti uus elämä uudella paikkakunnalla tuntui oikealta ratkaisulta.
Pari viikkoa oli aikaa asettua ennen koulun alkua, sopia neuvolat, laittaa kotia, tutustua lähiympäristöön..
Yhteydenpito ystäviin säilyi tiiviinä ensimmäiset pari kuukautta. Kävin koulussa, yritin tutustua uusiin ihmisiin, pidin yllä parisuhdetta, odotin tulevaa elämän muutosta, laittelin kotia, ja yritin sopeutua uuteen kaupunkiin.
Pian koulunkäynti alkoi kärsiä. Olin raskauden takia tosi väsynyt, eikä kouluun lähtöä helpottanut kaverittomuus. Löysin itsestäni uuden puolen, se oli epä aktiivisuus uusiin ihmisiin tutustumisessa. "Mullahan on jo kavereita, ne vaan ei asu täällä"
Loppu syksystä tajusin ettei ne Kuopion kaverit olekkaan enää iso osa mun elämää, vaan oon oikeesti aika yksin. Olihan mulla Thomson ja pari kaveria, mut suurin osa niistä Kuopion tyypeistä oli kaikonnu.
Miten siinä sit niin oli päässy käymään? Syitä on varmasti monia, mut isoimpana varmaan se että pidin heitä itsestään selvyytenä. Luulin pitäneeni heihin tarpeeks yhteytta, mut oliko se sittenkään niin? Alkuun se ei haitannut jos meni pari päivää ettei soiteltukaan, pian se aika piteni ja piteni... Syitä aina löytyi, mut jossain vaiheessa olin vaan niin helvetin poikki etten jaksanut edes kaupassa käydä. Kun yhteydenpidon välit piteni, myös kynnys kasvoi. Ei enää ollutkaan niin helppoa painaa puhelimesta sitä soita nappia, vaan tuntui helpommalta siirtää asiaa seuraavaan päivään. Olevinaan oli jotain tärkeetä tekemistä, mut mikä oikeesti olis ollu ystäviä tärkeämpää? Nii-i ei mikään!
Syksyllä se "rakkaus" muuttui kaveruudeksi, jouluna tuttavuudeksi, ja Jennyn synnyttyä oltiin toisillemme täysin tuntemattomia. Jatkuvat riidat ei helpottanu asioita yhtään, joten mulla ei ollu voimavaroja pitää minkäänlaista yhteyttä kehenkään. Se oli siis myös iso vaikuttava tekijä..
Loppu raskaudesta makasin vaan päivästä toiseen sängyssä, aivan ku olisin ollu sairas. No joo olinhan mä välillä sitäkin, mut en niin sairas etten olis edes yhtä viestiä voinut laittaa..
Tulin jossain vaiheessa tulokseen et Helsinki, tuleva lapsi, ja Thomson on mun nyt elämä. Käytän kaikki voimat parisuhteen ylläpitämiseen, ja siihen et koti on valmiina sitten kun ollaan kokonainen perhe. Mitä mä ystävillä, tärkeintä on perhe!
Tein kaikkeni "rakkauden" tähden. Annoin anteeksi pettämiset, valehtelun, kaiken, vain siks et halusin olla perhe! Olin olevinaan rakastunut, tai niin olihan minä... Mutta olin rakastunut siihen toiseen puoleen, siihen jonka kanssa se elämä oli ihanaa. Sitten kun toisesta paljastui se todellinen luonne, silloin vasta tajusin minkä virheen olin tehnyt. En mä ollutkaan rakastunut, mä olin "rakastunut"!
Erota yritettiin monta kertaa, jopa muutaman ennen Jennyn syntymää.. Aina kuitenkin mun siniset silmät käänsi kaikki asiat aivan päälaelleen, ja annoin anteeksi. Mun vaan oli pakko saada olla se unelmien pikku perhe. Haaveilin tulevaisuudesta pidemmälle, kuin koskaan olisi pitänyt. En vaan uskonu siihen että maailma olis niin julma mua kohtaan, ja Thomson niin kauhea ihminen.
Jennyn synnyttyä elin ekat kuukaudet jossain omassa maailmassa, vaikka järjissäni olinkin. Totuttelua uuteen pieneen ihmiseen, arkeen, vähä unisuuteen, imetykseen, kaikkeen.. Silloin viimeistään ne ystävät jäi lopullisesti.
Olin siinä käytännössä kuitenkin yksin, kun Thomson kävi töissä, eikä se illallakaan paljon aikaa Jennyyn kuluttanut.
Ja ei! en yritä selitellä mitään!
Oon täysin hyväksyny sen et ystäviä on menetetty. Mitään en voi muuttaa, joten turha se on itkee ku on paskat housussa. On hyväksyttävä se asia ja tiedostettava omat virheet, mä ku oon aina ollu se jonka pitää oppia kaikki kantapään kautta.
"En kadu ketään niistä joita syliini suljin, heitä sentään rakastin" "kadun kaikkia niitä jotka ohitse päästin, joita väistin ja pakenin"
Miks tein sen virheen et "rakastuin" näin nuorena... Siinä jäi ystävät kakkoseks, kun tää tyttö lähti valloittaa Helsingin!
Enkä mä Thomsonin takia siis alun perin muuttanut vaan koulun, se itse muutti tänne Jennyn takia. Mut kyl mä sen voin myöntää et olisin tullu jo häntä koipien välissä takaisi, jos sitä ei olis ollu..
Nyky tilanteeseen oon silti tyytyväinen. Mul on maailman ihanin lapsi, ihanin äiti, ja muutamia ihania ystäviä<3 Oon kasvanu henkisesti helvetisti, enkä tuu toistamaan samoja virheitä enää. Pidän tiukasti kiinni, enkä koskaan laske irti :)
Oon löytäny itsestäni takas sen sosiaalisuuden ja motivaation tutustua uusiin ihmisiin. Eron jälkeen oon tutustunu aivan mielettömiin tyyppeihin ja saanu elinikäisiä kavereita! Kuitenkaan kaikkien tarinoiden loppu ei oo niin onnellinen ku mun...
Jotkut hylkää kaikki ystävät rakkauden takia, kuten myös perheen. Sitten kun ero tulee eikä olenkaan ketään kelle soittaa,saattaa ihminen yksinäisyydessään tehdä itselleen jotain lopullista. Ei ole yhtään tavatonta että ihminen päätyy pahimmassa tapauksessa tappamaan itsensä, todellisuudessa ihminen on kuitenki laumaeläin!
Tän postauksen mä omistan Loukkiselle! Mun hyvälle ystävälle, joka on säilyny tän mun mutkikkaan matkan mukana.
Älä sä tee samoja virheitä mitä mä olen tehnyt! Niin se vaan on et helpommin saa uuden puolison, ku uusia ystäviä... Se on tän sanoma!
Toivottavasti tää myös auttaa sua ymmärtämään muiden valintoja omassa elämässään :)
Oot rakas, ja mä pidän susta kiinni vaik kuinka horjuttais <3
-Karo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti