Noh siitä ei ole pelkoa, että sen sanan meidän herran suusta kuulisi. Päinvastoin...
Elämä kun on nyt pilalla, niin se myös on pilalla. Ja minun vikahan se on, ja sen herra myös lapsellisesti kiukuttelemalla osoittaa. Onneks tähän alkaa tottua, mutta silti mietin tartteeko tommosta oikeesti jaksaa kuunnella?
¨Ois kai siistii antaa periksi nyt, toteais vain kylmästi: ¨ei tästä mitään tuu¨ lähtis kävelemään, painais oven kiinni perässään¨
Thomson ei oo kuulema koti-ihminen, enkä oo minäkään.. Mutta mitähän sen päässä todella liikkuu jos puolikuntosena pitäis johonkin olla menossa. Entäs sitten lapsen kanssa? Ei sen kans kipeenä voi mihinkään lähtee, saatika sitten ensimmäiseen pariin viikkoon pääsekkään. No onhan tuo positiivista siinä mielessä, että isukki sit varmaan lähtee babyn kans heti ulos kun vaan saa niin mamma voi levätä! Ei se arki niin mustavalkosta tule olemaan vauvvan kanssa, saati minnekkään lähteminen niin yksinkertaista mitä Thomson kuvittelee.
Hölmösti saa käyttäytyä ja välillä pitääkin sanoa väärin, mutta pitäis kyllä opetella sanomaan tuo vaikea sana ANTEEKSI! Jos arjessa/elämässä/parisuhteessa meinaa pärjätä, se sana on vaan opeteltava. Asioista pitää osasta keskustella asiallisesti, ja rauhallisesti. Kaikkea ei aina vaan voi laittaa ADHD;n piikkiin, ja toisekseen jos elämä on vaikeeta sen takia niin lääkkeitäkin on olemassa.
En väitä että itsekkään osaan asioista aina keskustella, ainakaan tasapuolisesti. Omat mielipiteet on joissain asioissa niin voimakkaat, etten edes halua kaikesta neuvotella. Pääsääntöisesti kuitenkin kokeilen olla joustava ja asiallinen, eikä useimmiten anteeksi pyytäminen ole tuottanut vaikeuksia. Kai se on jotenkin kasvatus tyylistäkin kiinni? Pienestä pitäen kun on opetettu anteeksi pyytämään, niin sen osaa myös näin vanhempanakin. Tiedä sitten miten nuille pohjosen miehille on tapoja opetettu, kai siellä silmät kiiluen uskotaan vaan joulupukkiin.
Mutta palataas tähän meidän pikku lapseen.. Herra rupes päikkäreille, kun sanoin että en oikeesti jaksa lähtee mihinkään. Heräs sit viiden aikaan ilmoittaen nukkuvansa koko päivän. Kuitenkin se siitä nopeasti nous ja lähti kauppaan, huudellen ¨hyvää yötä nuku ku oot niin väsyny¨
Odotin siinä vaiheessa kun isäntä heräs, että pyytäis anteeksi lapsellista käytöstään ja olis tajunnu sanoneensa väärin. Mutta ei, sieltä tulee valitus spämmiä koska en ikinä voi lähtee mihinkään ja miten valitan ku ei koskaan tehdä mitään.
Olisin siihenkin voinu heittää: ettei arkisin jaksa paljon tehdä, ku täällä kämppää melkein päivittäin pitää siivota ja se vie aika helvetisti energiaa. Eikä tunnu herra muistavan, että aika paljon mennään sen vapaa päivinä sen mielen mukaan. (viime sunnuntaina itiksessä, toissa sunnuntaina keskustassa ymsymsyms..) Ja toisekseen nyt ei ole kyse mistään henkisestä jaksamattomuudesta, vaan ihan fyysisestä. Noh antaa lapsen kiukutella, hyvää harjoitusta tulevaa varten. Ainut vaan että kiukuttelevaa aikuista en kyllä jaksa pitkää kattoo, lapsi on asia erikseen.
Jipii, en oo tänään oksentanut! Söin jopa vähän lohta tuossa jonkin aikaa sitten, ja sisällä on pysynyt. Eiköhän tämä tästä pikku hiljaa ohi mene, mutta tuskin vielä huomenna tarttee mihinkään lähteä. Tiisaina sit verikokeisiin ja neuvolaan.
Huomenna jos vaan jaksaa olis ohjelmassa taas siivoilua. Roskien vienti kun tuntuu olevan Thomsonille mahdottomuus, on suosiolla vietävä ne itse ennen ku rottia tulee sisälle :D Pyykkiäkin varmaan alkas koneellinen olemaan, kuten myös astioita. Kummasti sitä vaan kertyy kahdeltakin ihmiseltä, mitähän se sitten on kolmelta?
Kuten valituksen määrästä huomaa, olis mun parempi varmaan mennä nukkumaan. Mutta kun todella alkaa kiukuttaa on kivempi purkaa asiat päästä, kuin hautoo niitä yksinään. Eikä mulla kaikki todellakaan huonosti ole, eikä tuo mies maailman paskimmasta päästä oo. Joskus kun se hermo vaan menee, niin se menee! Tuntuu välillä vaan et se on vähän liian useesti, tai sit mä oon vaan niin saatanan negatiivinen ihminen.
Ei tosiaankaan pitäs edellisen parisuhteen jälkeen valittaa näin ¨pienestä¨, mutta kai sitä jotenkin vaan odottaa aina vaan parempaa ja parempaa. Ja ehkä jotenkin raskaus sekottanu pään, kun haluaa parempaa kohtelua kaiken paskan jälkeen. Noh se jääköön nyt spekuloimatta nyt.
Ainut näissä riidoissa on vaan se, että alan liikaa miettimään arkea yleisellä tasolla. Päädyn kerta kerralta useammin tulokseen, että ei oo hyvä! Kaikki menee päivä päivältä huonompaan, ei voi luottaa toiseen, epäilee joka ikistä asiaa ja mitään fyysistä meidän välillä ei enää ole. Kai tää on sitä aikuisten arkea, ettei mikään vaan enää tunnu miltään? Ehkäpä tää on se 20-v kriisi, tuntuu et kaikki loppuu ku seinään? Tai joku raskaus ajan angsti, joka ei todellisuudessa ole edes aiheellinen? Noh kaikki selviää ajallaan..
Nyt kuitenkin lopetan tän valittamisen ja palaan asiaan paremmilla mielin.. Toivottavasti ainakin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti